Enter by scrolling below
DISCO
INVIERNO
Kun minulta kysyttiin, mikä Disco Invierno on, yritin usein kiertää kysymyksen sanomalla jotain tyyliin: ”Kuvittele, että David Lynch rakentaisi klubin maaseudulla sijaitsevaan hylättyyn latoon ja kutsuisi John Cagen sinne DJ:ksi”. Toivoin välittäväni sen unenkaltaisen tilan, jonka hylätyt esineet herättävät; halusin kuvailla surrealistisen hitauden, valon massattomuuden sekä tilaa haltuunsa ottava ohikiitävät heijastukset, jotka luovat oman painovoimansa.
Installaatio koostuu rauhallisesti pyörivistä esineistä, jotka olen peittänyt peililasilla. Ne heijastavat epätavallisia kuvioita, jotka muuttuvat riippuen siitä, missä seisot. Niiden pyöriminen on lumoavaa, ne kutsuvat viipymään hetken, rauhoittamaan aistit. Jonkinlainen diskon antiteesi kaiketi.
Disco Invierno sai alkunsa turhautuneisuudesta talven pitkästyttävyyteen. Voisin hyvin kutsua sitä tyytymättömyyteni talveksi. Loputtomalta tuntuva kylmyys ja pääosin mielikuvituksettoman harmaa luonto kasaantuvat luovat tylsistyneen mielentilan , joka vain odottaa vaihtelua. Aivan kuin kaikki näkyvä olisi peitetty yksivärisellä suodattimella.
Monille suomalaisille tämä on yleinen, vuosittain toistuva mielentila.
Installaatio koostuu rauhallisesti pyörivistä esineistä, jotka olen peittänyt peililasilla. Ne heijastavat epätavallisia kuvioita, jotka muuttuvat riippuen siitä, missä seisot. Niiden pyöriminen on lumoavaa, ne kutsuvat viipymään hetken, rauhoittamaan aistit. Jonkinlainen diskon antiteesi kaiketi.
Disco Invierno sai alkunsa turhautuneisuudesta talven pitkästyttävyyteen. Voisin hyvin kutsua sitä tyytymättömyyteni talveksi. Loputtomalta tuntuva kylmyys ja pääosin mielikuvituksettoman harmaa luonto kasaantuvat luovat tylsistyneen mielentilan , joka vain odottaa vaihtelua. Aivan kuin kaikki näkyvä olisi peitetty yksivärisellä suodattimella.
Monille suomalaisille tämä on yleinen, vuosittain toistuva mielentila.
Tuolloin minulta kysyttiin, haluaisinko seinäkoristeeksi hirven sarvet. Olisiko sellaiselle käyttöä? Kysymys käynnisti mielenkiintoisen ajatusketjun. Kyseinen hirvi oli ammuttu Itä-Suomen metsissä vuosikymmeniä sitten. Minun ja tuntemattoman metsästäjän tai lahjoittajan ja metsästäjän välillä ei ollut mitään tunnesidettä. Koristeena olevat sarvet olivat muutama vuosikymmen sitten yleisiä suomalaisten maaseudun kotien ja mökkien seinillä. Niissä on kiehtovaa kaksijakoisuus: ne vaikuttavat ready-made -esineiltä, mutta tietenkin jokainen sarvi on orgaaninen ja ainutlaatuinen, luonnon tekemä. Epätavallisen muotoisena esineenä se vaati huomiotani. Se vaati tutkimaan merkityksiä ja materiaalisuutta taiteellisesta näkökulmasta.
Sarvet, samoin kuin täytetyt riistalinnut, tuovat mieleeni lapsuuden muistoja kyläilyistä maalaistaloissa tai kesämökeillä. Ne muistuttavat suomalaisten läheisyydestä luontoon. Uljaasti seinäkoristeeksi asetetut hirven sarvet kielivät saavutuksesta. Muuten vaatimattomuuteen taipuvaisessa kulttuurissamme ne ovat jonkinasteinen statusesine. Sarvet tai vastaavat metsästysmuistot eivät koskaan kuuluneet lapsuudenkotiini tai kaupunkikoteihin, mutta ne tuntuvat tutuilta sukulaisiltani ja esi-isiltäni periytyvien sukupolvien välisten siteiden kautta. Niissä on nostalgista estetiikkaa, jonkun muun ihmisen elämäntavan muistoja. Etäistä tuttuutta, joka on samalla tuntematonta.
Tunnistin kuuluvani pitkään maanviljelijöiden sukupolviseen ketjuun. Aloin haalia hylättyjä esineitä maaseudun pitäjistä. Näitä esineitä käytettiin tai niitä olisi voitu käyttää 1970-luvulla. Ajatukseni leijailivat kohti 70-luvun kollektiivisia muistoja ja mielikuvia, jotka meillä kaikilla on, riippumatta siitä, olemmeko todella kokeneet ne vai emme. Millaista elämä silloin oikeasti oli?
Viisikymmentä vuotta sitten The Trammps julkaisi kappaleen Disco Inferno. Välitöntä hittä siitä ei tullut, hittiä, mutta se kasvoi lopulta koko discokauden tiivistäväksi tunnuskappaleeksi. Biisi ilmentää vapautta, palavaa halua tanssia ilman rajoituksia sekä energistä pakoa arjen ahtaudesta. 1970-luvun disco yhdistetään mielikuvissa räikeisiin vaatteisiin, kiiltäviin diskopalloihin, hohdokkaisiin juhliin ja kuumeiseen bailaamiseen. Discon synty juontaa kuitenkin juurensa New Yorkin urbaanista alakulttuurista, joka pysytteli pitkään piilossa.
Kuusikymmentäluvun vaihtuessa seitsemänkymmentäluvuksi, Yhdysvallat oli murroksessa. Edellisen vuosikymmenen aikana kansalaisoikeusliike oli voimistunut ja kansa vastusti yhä ponnekkaammin kallista, pitkää ja tarpeetonta Vietnamin sotaa. Presidentti Nixonin epäsuosio kasvoi, kun hän jatkoi sotimista ja pommituksia Kaakkois-Aasiassa, ja huipentui vuonna 1974, kun presidentti joutui Watergate-skandaalin jälkimainingeissa eroamaan. OPEC-maiden asettaman öljynvientikiellon aiheuttama öljykriisi, kiihtyvä inflaatio, sitä seurannut korkea työttömyys ja Nixonin entisen varapresidentin Gerald Fordin hänelle myöntämä armahdus lisäsivät kansan epäuskoa poliittista eliittiä kohtaan. Usko yhteiseen järjestelmään horjui, ja liberaalit arvot huuhdottiin katuojaan. Työttömät, vähäosaiset ja sorretut etsivät hetkellistä helpotusta ja pakoa arjesta baareistä ja diskoista, sillä liput elävää musiikkia esittäviin ravintoloihin olivat usein liian kalliita.
New Yorkissa kaksi kantakaupungin vähemmistöryhmää löysi tanssibileistä yhteisen intohimon: niissä ei välitetty heteronormatiivisten perinteisten paritanssien asettamista rajoituksista, kukin sai tanssia halutessaan yksin. Afrikkalaisamerikkalaiset ja homoseksuaalit järjestivät suljettujen ovien takana yksityisiä juhlia tai underground-klubi-iltoja. Kemuissa sekoittuivat salsa, afrikkalaiset vaikutteet, Motown-soul ja funk. Musiikissa painotettiin rytmiä ja kehon liikettä mieluummin kuin kuin folkmusiikin tai 60-luvun hippirockin lyyristä syvyyttä. Ennen kaikkea discoillat olivat turvapaikkoja sorretuille, joissa itsensä ilmaiseminen, seksuaalisuus, heimollinen yhteenkuuluvuus ja hedonismi sulautuivat kollektiiviseksi euforiaksi. Newyorkilainen taidehistorioitsija Douglas Crimp kuvaili tekstissään DISSS-CO (A Fragment) jännitystä, joka liittyi saladiscoihin menemiseen: ”Sinne meneminen ensimmäistä kertaa tuntuu kuin vihittäisiin salaseuraan. Homot rakastavat sellaisia rituaaleja, jotka saavat heidän tekemisensä näyttämään salaisilta ja kielletyiltä.”
Alkuajan discot olivat tosiaan vain homomiehille tarkoitettuja jäsenklubeja tai yksityisiä kotibileitä, joiden pioneeri oli erityisesti David Mancuso, ikonisten Loft-juhlien perustaja, joita pidettiin hänen omassa asunnossaan vuodesta 1972 lähtien. Lauantaisin järjestetyissä Loft-juhlissa kohtasi luokka-, rotu- ja seksuaalisen suuntaumisen rajat ylittävä suvaitsevainen yhteisö, jonka jäseniä yhdisti intohimo musiikkiin ja tanssiin. Mancuson vallankumouksellinen konsepti sai monia seuraajia, joista myöhemmin kehittyi legendaarisia klubeja.
Discokulttuuri kehitti merkittävästi äänentoiston laatua ja muutti DJ:n roolin pysyvästi. Kun DJ:t syrjäyttivät perinteiset esiintyvät artistit, musiikin kirjo ja tarinallisuus laajenivat. Illan dramaattinen kaari oli nyt DJ:n käsissä; hän luki yleisön reaktioita ja loi näin vuoropuhelun tanssijoiden ja DJ:n välille. Toisinaan kappaleen lyhentäminen, toisinaan sen pidentäminen soittamalla kahta kopiota samasta levystä mahdollisti uudenlaisen ajallisuuden kokemuksen, mahdollisuuden kadottaa itsensä ja kehonsa musiikin vietäväksi.
Tämä siirtyminen passiivisista kuulijoista aktiivisiin esiintyjiin – nautinnon politiikan osanottajiksi – oli mullistava. Ruumillisuus päihitti järjen äänen.
Disco ei ollut vain yksi uusi musiikkityyli, jonka tahdissa saattoi keikutella lantioita. Se tunkeutui yhteiskunnan eri tasoille ja nosti esiin uusia olemisen tapoja. Historioitsija Peter Shapiro tarkastelee yöelämän kulttuurin kehitystä 60-luvun kansalaisoikeusliikkeen poliittisen kielen taustalla ja kirjoittaa: ”Disco ei pelkästään paennut Amerikkaa jakanutta poliittista kieltä, vaan se oli samalla niiden jännitteiden ja repeytymien ruumiillistuma, joita kyseinen retoriikka pyrki ilmaisemaan ja ratkaisemaan. Disco koski yhtä aikaa yhteisöllisyyttä ja yksilöllistä nautintoa, aistimuksia ja vieraantumista, orgioita ja uhrauksia; se lupasi sekä irtiottoa että rajoituksia, vapautumista ja hillintää, kevytmielisyyttä ja tuhoa.”
Discot levittäytyivät ja yleistyivät vuosikymmenen puoliväliin mennessä halki maan. Samoin lisääntyivät erilaiset yleisöt, joille tätä nostattavaa tanssielämystä kannatti suunnata. Kun nokkela artistimanageri ja teatteriagentti Robert Stigwood osti vuonna 1976 elokuvaoikeudet kukoistavasta alakulttuurista kertovaan New York -lehden artikkeliin nimeltä Tribal Rites of the New Saturday Night, harvat uskoivat, että vaatimattomalla budjetilla tehty elokuva voisi menestyä. Saturday Night Fever (1977) pullistui kuitenkin valtavaksi maailmanlaajuiseksi hittielokuvaksi sekä kulttuuriseksi ilmiöksi. Elokuvan soundtrack-albumista tuli musiikkihistorian eniten myyty albumi, jonka ohitti vasta Michael Jacksonin Thriller viisi vuotta myöhemmin. Elokuva popularisoi discon molemmin puolin Atlanttia, avasi uusia yhteistyömalleja levy-yhtiöiden ja elokuvastudioiden välille ja siisti discoelämyksen patriarkaalisen valtavirtayleisön seurustelurituaaleille soveliaaksi legendaarisen Studio 54:n kaltaisia eliittiväen megadiscoja varten.
Elokuvan ja soundtrack-albumin vetämänä The Trammpsin hikeä tihkuva underground-hitti Disco Inferno kohosi radio- ja myyntilistoille vuonna 1978 ja ikuiseen kuuluisuuteen. Vain reilua vuotta myöhemmin poliittinen puhe siirtyi kohti neoliberalismia, mikä ruokki vastareaktiota alkuperäistä queer-vetoista discoa kohtaan ja johti lopulta sen tuhoutumiseen. Uusi vuosikymmen, reaganismin aikakausi, alkoi.
Sillä välin Suomessa valtaosin valkoinen, homogeeninen kulttuuri, pienet kaupunkikoot sekä hallituksen tiukasti yöelämää sääntelevä politiikka pitivät innovaatiot ja kapinoivat alakulttuurit aloillaan. Levymusiikkia soittavat diskoteekit ilmestyivät Suomen kaupunkeihin 60-luvun lopulla aivan kuten muuallakin, mutta discoilmiö levisi tänne eurooppalaisina radiohitteinä tai kotimaisen makuun lantrattuina iskelmäversioina. Tanssilavat vetivät edelleen yleisöä, etenkin maaseudulla, jossa tilapäiset nuorison discoillat mahdutettiin paritansseja palvelevien perinteisten tanssiorkesterien väliin. Marginalisoitujen ryhmien underground-discot loistivat poissaolollaan ja taidekentän vastakulttuuriliikkeet keskittyivät uuden aallon rockiin, punkiin tai poliittiseen laululiikkeeseen.
70-luvulla maatalous väheni ja muuttoliike kaupunkeihin oli suurta.kaupunki tarjosivat enemmän koulutus- ja työmahdollisuuksia, erityisesti naisille, ja maaseutukylät kuihtuivat pois. Suomella oli yksi maailman korkeimmista sydän- ja verisuonitautien kuolleisuusluvuista, ja Pohjois-Karjalan alue oli tässä sarjassa 1970-1972 maailman ykkösenä. Miehet kuolivat nuorina sydänkohtauksiin, pääasiassa tupakoinnin ja epäterveellisten ruokailutottumusten vuoksi. Vai johtuiko se yksinäisyydestä?
Hylättyihin maalaistaloihin saattoi jäädä esineitä, jotka nyt pyörivät verkkaisesti Disco Inviernossa: sinkkinen maitotonkka, kumisaappaillekin riittävän leveät puusukset, käsistään taitavan ystävän tekemä käkikello ja seinältä meitä ylväänä katsovat sarvet.
Ajankohta oli sama, mutta rinnakkaiset todellisuudet poikkesivat toisistaan valtavasti. Tässä installaatiossa kaksi omanlaistaan maailmaa kytkeytyy yhteen; kollektiivisen muistin piirtämä glamour-kuvasto korvautuu ja teos luo oman talvisen discosisältönsä.
Sarvet, samoin kuin täytetyt riistalinnut, tuovat mieleeni lapsuuden muistoja kyläilyistä maalaistaloissa tai kesämökeillä. Ne muistuttavat suomalaisten läheisyydestä luontoon. Uljaasti seinäkoristeeksi asetetut hirven sarvet kielivät saavutuksesta. Muuten vaatimattomuuteen taipuvaisessa kulttuurissamme ne ovat jonkinasteinen statusesine. Sarvet tai vastaavat metsästysmuistot eivät koskaan kuuluneet lapsuudenkotiini tai kaupunkikoteihin, mutta ne tuntuvat tutuilta sukulaisiltani ja esi-isiltäni periytyvien sukupolvien välisten siteiden kautta. Niissä on nostalgista estetiikkaa, jonkun muun ihmisen elämäntavan muistoja. Etäistä tuttuutta, joka on samalla tuntematonta.
Tunnistin kuuluvani pitkään maanviljelijöiden sukupolviseen ketjuun. Aloin haalia hylättyjä esineitä maaseudun pitäjistä. Näitä esineitä käytettiin tai niitä olisi voitu käyttää 1970-luvulla. Ajatukseni leijailivat kohti 70-luvun kollektiivisia muistoja ja mielikuvia, jotka meillä kaikilla on, riippumatta siitä, olemmeko todella kokeneet ne vai emme. Millaista elämä silloin oikeasti oli?
Viisikymmentä vuotta sitten The Trammps julkaisi kappaleen Disco Inferno. Välitöntä hittä siitä ei tullut, hittiä, mutta se kasvoi lopulta koko discokauden tiivistäväksi tunnuskappaleeksi. Biisi ilmentää vapautta, palavaa halua tanssia ilman rajoituksia sekä energistä pakoa arjen ahtaudesta. 1970-luvun disco yhdistetään mielikuvissa räikeisiin vaatteisiin, kiiltäviin diskopalloihin, hohdokkaisiin juhliin ja kuumeiseen bailaamiseen. Discon synty juontaa kuitenkin juurensa New Yorkin urbaanista alakulttuurista, joka pysytteli pitkään piilossa.
Kuusikymmentäluvun vaihtuessa seitsemänkymmentäluvuksi, Yhdysvallat oli murroksessa. Edellisen vuosikymmenen aikana kansalaisoikeusliike oli voimistunut ja kansa vastusti yhä ponnekkaammin kallista, pitkää ja tarpeetonta Vietnamin sotaa. Presidentti Nixonin epäsuosio kasvoi, kun hän jatkoi sotimista ja pommituksia Kaakkois-Aasiassa, ja huipentui vuonna 1974, kun presidentti joutui Watergate-skandaalin jälkimainingeissa eroamaan. OPEC-maiden asettaman öljynvientikiellon aiheuttama öljykriisi, kiihtyvä inflaatio, sitä seurannut korkea työttömyys ja Nixonin entisen varapresidentin Gerald Fordin hänelle myöntämä armahdus lisäsivät kansan epäuskoa poliittista eliittiä kohtaan. Usko yhteiseen järjestelmään horjui, ja liberaalit arvot huuhdottiin katuojaan. Työttömät, vähäosaiset ja sorretut etsivät hetkellistä helpotusta ja pakoa arjesta baareistä ja diskoista, sillä liput elävää musiikkia esittäviin ravintoloihin olivat usein liian kalliita.
New Yorkissa kaksi kantakaupungin vähemmistöryhmää löysi tanssibileistä yhteisen intohimon: niissä ei välitetty heteronormatiivisten perinteisten paritanssien asettamista rajoituksista, kukin sai tanssia halutessaan yksin. Afrikkalaisamerikkalaiset ja homoseksuaalit järjestivät suljettujen ovien takana yksityisiä juhlia tai underground-klubi-iltoja. Kemuissa sekoittuivat salsa, afrikkalaiset vaikutteet, Motown-soul ja funk. Musiikissa painotettiin rytmiä ja kehon liikettä mieluummin kuin kuin folkmusiikin tai 60-luvun hippirockin lyyristä syvyyttä. Ennen kaikkea discoillat olivat turvapaikkoja sorretuille, joissa itsensä ilmaiseminen, seksuaalisuus, heimollinen yhteenkuuluvuus ja hedonismi sulautuivat kollektiiviseksi euforiaksi. Newyorkilainen taidehistorioitsija Douglas Crimp kuvaili tekstissään DISSS-CO (A Fragment) jännitystä, joka liittyi saladiscoihin menemiseen: ”Sinne meneminen ensimmäistä kertaa tuntuu kuin vihittäisiin salaseuraan. Homot rakastavat sellaisia rituaaleja, jotka saavat heidän tekemisensä näyttämään salaisilta ja kielletyiltä.”
Alkuajan discot olivat tosiaan vain homomiehille tarkoitettuja jäsenklubeja tai yksityisiä kotibileitä, joiden pioneeri oli erityisesti David Mancuso, ikonisten Loft-juhlien perustaja, joita pidettiin hänen omassa asunnossaan vuodesta 1972 lähtien. Lauantaisin järjestetyissä Loft-juhlissa kohtasi luokka-, rotu- ja seksuaalisen suuntaumisen rajat ylittävä suvaitsevainen yhteisö, jonka jäseniä yhdisti intohimo musiikkiin ja tanssiin. Mancuson vallankumouksellinen konsepti sai monia seuraajia, joista myöhemmin kehittyi legendaarisia klubeja.
Discokulttuuri kehitti merkittävästi äänentoiston laatua ja muutti DJ:n roolin pysyvästi. Kun DJ:t syrjäyttivät perinteiset esiintyvät artistit, musiikin kirjo ja tarinallisuus laajenivat. Illan dramaattinen kaari oli nyt DJ:n käsissä; hän luki yleisön reaktioita ja loi näin vuoropuhelun tanssijoiden ja DJ:n välille. Toisinaan kappaleen lyhentäminen, toisinaan sen pidentäminen soittamalla kahta kopiota samasta levystä mahdollisti uudenlaisen ajallisuuden kokemuksen, mahdollisuuden kadottaa itsensä ja kehonsa musiikin vietäväksi.
Tämä siirtyminen passiivisista kuulijoista aktiivisiin esiintyjiin – nautinnon politiikan osanottajiksi – oli mullistava. Ruumillisuus päihitti järjen äänen.
Disco ei ollut vain yksi uusi musiikkityyli, jonka tahdissa saattoi keikutella lantioita. Se tunkeutui yhteiskunnan eri tasoille ja nosti esiin uusia olemisen tapoja. Historioitsija Peter Shapiro tarkastelee yöelämän kulttuurin kehitystä 60-luvun kansalaisoikeusliikkeen poliittisen kielen taustalla ja kirjoittaa: ”Disco ei pelkästään paennut Amerikkaa jakanutta poliittista kieltä, vaan se oli samalla niiden jännitteiden ja repeytymien ruumiillistuma, joita kyseinen retoriikka pyrki ilmaisemaan ja ratkaisemaan. Disco koski yhtä aikaa yhteisöllisyyttä ja yksilöllistä nautintoa, aistimuksia ja vieraantumista, orgioita ja uhrauksia; se lupasi sekä irtiottoa että rajoituksia, vapautumista ja hillintää, kevytmielisyyttä ja tuhoa.”
Discot levittäytyivät ja yleistyivät vuosikymmenen puoliväliin mennessä halki maan. Samoin lisääntyivät erilaiset yleisöt, joille tätä nostattavaa tanssielämystä kannatti suunnata. Kun nokkela artistimanageri ja teatteriagentti Robert Stigwood osti vuonna 1976 elokuvaoikeudet kukoistavasta alakulttuurista kertovaan New York -lehden artikkeliin nimeltä Tribal Rites of the New Saturday Night, harvat uskoivat, että vaatimattomalla budjetilla tehty elokuva voisi menestyä. Saturday Night Fever (1977) pullistui kuitenkin valtavaksi maailmanlaajuiseksi hittielokuvaksi sekä kulttuuriseksi ilmiöksi. Elokuvan soundtrack-albumista tuli musiikkihistorian eniten myyty albumi, jonka ohitti vasta Michael Jacksonin Thriller viisi vuotta myöhemmin. Elokuva popularisoi discon molemmin puolin Atlanttia, avasi uusia yhteistyömalleja levy-yhtiöiden ja elokuvastudioiden välille ja siisti discoelämyksen patriarkaalisen valtavirtayleisön seurustelurituaaleille soveliaaksi legendaarisen Studio 54:n kaltaisia eliittiväen megadiscoja varten.
Elokuvan ja soundtrack-albumin vetämänä The Trammpsin hikeä tihkuva underground-hitti Disco Inferno kohosi radio- ja myyntilistoille vuonna 1978 ja ikuiseen kuuluisuuteen. Vain reilua vuotta myöhemmin poliittinen puhe siirtyi kohti neoliberalismia, mikä ruokki vastareaktiota alkuperäistä queer-vetoista discoa kohtaan ja johti lopulta sen tuhoutumiseen. Uusi vuosikymmen, reaganismin aikakausi, alkoi.
Sillä välin Suomessa valtaosin valkoinen, homogeeninen kulttuuri, pienet kaupunkikoot sekä hallituksen tiukasti yöelämää sääntelevä politiikka pitivät innovaatiot ja kapinoivat alakulttuurit aloillaan. Levymusiikkia soittavat diskoteekit ilmestyivät Suomen kaupunkeihin 60-luvun lopulla aivan kuten muuallakin, mutta discoilmiö levisi tänne eurooppalaisina radiohitteinä tai kotimaisen makuun lantrattuina iskelmäversioina. Tanssilavat vetivät edelleen yleisöä, etenkin maaseudulla, jossa tilapäiset nuorison discoillat mahdutettiin paritansseja palvelevien perinteisten tanssiorkesterien väliin. Marginalisoitujen ryhmien underground-discot loistivat poissaolollaan ja taidekentän vastakulttuuriliikkeet keskittyivät uuden aallon rockiin, punkiin tai poliittiseen laululiikkeeseen.
70-luvulla maatalous väheni ja muuttoliike kaupunkeihin oli suurta.kaupunki tarjosivat enemmän koulutus- ja työmahdollisuuksia, erityisesti naisille, ja maaseutukylät kuihtuivat pois. Suomella oli yksi maailman korkeimmista sydän- ja verisuonitautien kuolleisuusluvuista, ja Pohjois-Karjalan alue oli tässä sarjassa 1970-1972 maailman ykkösenä. Miehet kuolivat nuorina sydänkohtauksiin, pääasiassa tupakoinnin ja epäterveellisten ruokailutottumusten vuoksi. Vai johtuiko se yksinäisyydestä?
Hylättyihin maalaistaloihin saattoi jäädä esineitä, jotka nyt pyörivät verkkaisesti Disco Inviernossa: sinkkinen maitotonkka, kumisaappaillekin riittävän leveät puusukset, käsistään taitavan ystävän tekemä käkikello ja seinältä meitä ylväänä katsovat sarvet.
Ajankohta oli sama, mutta rinnakkaiset todellisuudet poikkesivat toisistaan valtavasti. Tässä installaatiossa kaksi omanlaistaan maailmaa kytkeytyy yhteen; kollektiivisen muistin piirtämä glamour-kuvasto korvautuu ja teos luo oman talvisen discosisältönsä.
The installation consists of peacefully rotating objects, which I have covered in mirror glass. They reflect unusual patterns of light, mutating depending on where you stand. Mesmerising in their gyrations, they are calling to stay a while, to calm your senses. An antithesis of a disco, perhaps.
The project of Disco Invierno began from prolonged moments of wintry frustration. It would be fair to call it my winter of discontent. The seemingly never-ending coldness and mostly uninspiringly gray nature, cumulated into dull mindset waiting for a change. As if everything you see is veiled by a monochromatic filter.
For many a Finn, this is a widely occurring, annual mood.
During this time, I was asked if I’d like to have moose antlers attached to a plaque. Did I have any use of such thing? This question set in motion an intriguing chain of thoughts. The moose in question was hunted by someone from the Eastern Finland’s countryside decades ago. No emotional bond exist between me and the unknown hunter or the gift-giver and the hunter. Antler plaques were common in Finnish countryside homes and summer houses some decades ago. As an domestic object, it bears a haunting duality: it seems like a ready-made, yet each antler is of course organic and unique, produce of nature. As an unusually shaped item it commanded attention, artistic research into the meanings and materiality.
Antlers, as well as stuffed game birds are objects that I’m used to seeing in rural homes and farms, they remind me of childhood memories of visiting such homes, or summer cottages, which in Finland contain insignia of closeness to nature. Antlers on a plaque signify a sign of achievement, something displayed proudly. An object of glamour in otherwise humble culture. Antlers or similar hunting trophies were never part of my childhood home or urban homes I visited, yet they feel familiar through generational bonds from my relatives and ancestry. I began to discover similar objects from the rural areas. These objects carry nostalgic aesthetic, inherent memory of the past lifestyle. They evoke distant familiarity, unknown at the same time.
I recognised belonging to a succession of long line rural farm dwellers. These objects were used or could have been used in the 1970s. My thoughts fluttered towards the collective memories of the 70s and the perceived images we all share, regardless whether we actually experienced it or not. What was life really like back then?
Fifty years ago, The Trammps released Disco Inferno, a song that was not a radio hit right out of the gate but, which would eventually become a cornerstone of the entire era of disco. It epitomises the freedom, the burning desire to dance without restrictions, and the high-energy escape from the confines of ordinary. Disco era of the 1970s connects instantly to images of flashy clothing, shiny disco balls, glamorous venues and feverish hedonism. However, the birth of disco was laid out much more discreetly within an urban subculture of New York.
As the 60s gave way to 70s, United States was in a state of flux. Sixties saw the rise of civil rights movement and the resentment towards costly, long and unnecessary Vietnam war was growing. Unpopularity of president Nixon increased as he continued the war and bombings in South-East Asia, and reached a sort of climax in 1974, when the aftermath of the Watergate scandal resulted in his resignation. The oil crisis caused by embargo of OPEC countries, soaring inflation, subsequent high unemployment and Nixon’s pardon by his former vice president Gerald Ford exacerbated the nation’s disbelief in the political elite. People were losing faith in the system, and liberal values were washed down the street gutter. Desperate for a momentary relief, the unemployed, the underprivileged and the persecuted turned to escapism in bars and cheaper discotheques as live music venue tickets were too expensive.
In New York, two inner-city minorities found each other sharing aligned passion for dancing without the constraints of heteronormative couple dances of the past. African-Americans and homosexuals organised private parties or underground club nights behind closed doors. They were mixing salsa, African influences, Motown soul and funk, driven by rhythm and bodily movement rather than lyrical depth of the folk or 60s hippie rock. Moreover, these disco nights were safe heavens for the repressed, where self-expression, sexuality, tribalism and hedonism amalgamated into a collective euphoria. Douglas Crimp, art historian and New Yorker, described the excitement of going to the hidden discos in his text DISSS-CO (A Fragment): “Going there for the first time feels like an initiation into a secret society. Gay men love the kinds of rituals that make what they do seem secretive, forbidden.”
The early discos were indeed members only clubs for gay men or private apartment parties, championed especially by David Mancuso, the founder of the iconic Loft parties held at his own apartment since 1972. Loft-parties were Saturday gatherings where a vibrant and inclusive community across race, class and sexual orientations united in their passion for music and dance. Mancuso’s revolutionary concept got many followers, which later turned into legendary clubs.
The disco culture ushered in a significant change in audio quality and transformed the role of DJ for good. When DJ’s displaced the traditional performing artist, the range and narrative of music widened. The dramatic arch of the evening was now in the hands of the DJ, reading the reactions from the dance crowd, thus creating a dialogue between the dancers and the DJ. Sometimes cutting a song short, sometimes extending song using a copy of the same record enabled alternative experience of temporality, losing yourself and your body in the music.
This shift from passive members of audience to active performers - as contributors to the politics of pleasure had a seismic impact. Physicality reigned over rationality.
Disco was not just a new style of music to shake your hips to. It permeated different levels of society and pulled new strategies of existence into the light. Historian Peter Shapiro looks at the development of nightlife culture against the backdrop of 60s political language of the civil rights movement stating “Disco wasn't simply an escape from the language that divided America, it was at the same time an embodiment of the very tensions and schisms that the rhetoric sought to express and resolve. Disco was at once about community and individual pleasure, sensation and alienation, orgy and sacrifice; it promised both liberation and constraint, release and restraint, frivolity and doom.”
Discos spread and proliferated towards middle of the decade, as did the different audiences the euphoric dance experience could be catered for. When savvy artist manager and theatre agent Robert Stigwood purchased the movie rights in 1976 for an New York magazine article about thriving disco scene called Tribal Rites of the New Saturday Night, few believed the modestly budgeted film could do well. Saturday Night Fever (1977) evolved into a cultural phenomenon and massive global hit movie. The soundtrack album became the best selling album in music history, only surpassed by Michael Jackson’s Thriller five years later. It popularised disco both sides of the Atlantic, ignited new ways of record labels and film studios would collaborate and also sanitised the disco experience suitable for patriarchal mainstream audience’s courtship rites in glamorous elite discos, such as the legendary and cruelly selective Studio 54.
The film and the soundtrack catapulted The Trammps’ gritty and sweaty Disco Inferno from an underground hit into the charts in 1978 and onto eternal fame. Only a year later, the political shift to New Right aka neo-liberalism, fuelled the backlash against the original queer-driven disco and eventually led to its demise, and a new decade, the era of reaganism began.
Meanwhile in Finland, dominantly white, homogenous culture, small city population and government’s strict policies on nightlife kept the innovations or rebellious subcultures at bay. The record-music playing discotheques appeared in cities in the late sixties same as everywhere else; but the disco scene seeped here filtered, through radio hits or localised pop versions mixed with the traditional schlager culture. Dance pavilions attracted still strong crowds, especially in rural areas, where temporary disco nights were squeezed between couple dance focused evenings starring live bands. The underground disco parties catering for the disenfranchised were non-existent and the artsy counter-culture movements focused on rock, punk and leftist political songs.
In the 70s, agriculture was diminishing and emigration to cities was rising heavily. Urban areas offered more education and job opportunities, especially for women, and the farming villages withered away. Finland had one of the worst mortality rates in cardiovascular diseases in the world, and particularly Eastern border’s Northern Karelia area was no. 1 in the world by 1976. Men died young of heart attacks, mainly due to heavy smoking and unhealthy eating habits. Or was it loneliness? Deserted farm houses may have been left with items that you see now slowly rotating inside Disco Invierno: zinc container for cow milk, wooden skis wide enough to be used with rubber boots, cuckoo clock made by a crafty friend. Antlers superciliously looking down on us from the wall.
Moment in time was the same but parallel realities differed greatly. This installation bridges two distinct worlds; the perceived glamour imagery drawn by the collective memory is replaced and in doing so, it creates our winter of disco content.
The alchemy of glass fascinates me.
It’s a process of sculpting light;
the refractions, the interplay of colors,
surfaces and curvature.
I design unique glass objects,
lumieres and tableware.
My works have been exhibited
by Finnish Museum of Glass,
Helsinki Design Week and
Glass Horizon competition in Germany.
→ Ask for bespoke glass designs
for your project
I’m available for all kinds
of photography commissions,
but portraits are my passion.
An inquiry into making creativity visible.
The series of portraits is a study
of the artistic minds of the gamut
of people who I’ve met over the years,
trying to capture a glimpse of
their artistry and personality.
All visuals are created in-camera,
with no post-effects or
computer-added layers.
How do you describe a nation? Your land?
How does the identity change over time?
What kind of perceptions we have of a place, when all the visuals are removed?
These are some of the questions I pondered together with the composers of the installation.
Timo Lassy, Elia Lombardini, Marko Nyberg, Ringa Manner, Lau Nau, Sasu Ripatti selected an intrquing location in Finland they wanted to introduce, and then created a journey of contemporary soundscapes in Finland.
The work travels well and it’s available for international installations.
Interview book.
What makes a great game designer?
How are successful games designed?
What kind of games designers play themselves?
Buy the book from
How are successful games designed?
What kind of games designers play themselves?
Buy the book from
Finland is recognized internationally as a power nation among game developers - punching well above its weight, when it comes to gaming successes.
Written by Konsta Klemetti and Harro Grönberg, this book tells the lessons Finland trailblazing game designers have learned while creating an amazing array of world class gaming success stories ranging from Angry Birds to Clash of Clans and Clash Royale to Max Payne.
Written by Konsta Klemetti and Harro Grönberg, this book tells the lessons Finland trailblazing game designers have learned while creating an amazing array of world class gaming success stories ranging from Angry Birds to Clash of Clans and Clash Royale to Max Payne.