ESSAY

DISCO

INVIERNO

Disco Inviernossa tutkin rinnakkaisten todellisuuksien, muistojen ja nostalgisen estetiikan välisiä suhteita. Savolainen tonkka kimaltaa kutsuen, mutta tahtilajina on uuvuttavan hitaan talven kankeus ja levollisuus. Huone on muisto ajasta, jossa en koskaan elänyt ja maaseudulta löydetyissä esineissä uinuvat tunteet, jotka haluaisimme tuntea.

Viisikymmentä vuotta sitten elettiin diskon kulta-aikaa - Amerikassa. Tuon syksyn “Disco Inferno” kasvoi Saturday Night Fever -leffan soundtrackin jättisuosion myötä koko aikakauden kulmakiveksi. Vietnamin sodan, öljykriisin ja kovan työttömyyden lamaannuttamille mustille ja queer-vähemmistöille diskot tarjosivat urbaanin lohdun ja itseilmaisun äänen - tanssin vapauttavan soihdun pimeyteen. Saman ajan Suomessa paettiin lähinnä maalta kaupunkeihin. Lavatanssien jälkeen tuuperruttiin alkoholiin ja sydäntauteihin. Diskon glamour, spektaakkelit ja poliittisuus loistivat ainoastaan poissaolollaan.
 In Disco Invierno, I’m inquiring the relationships between parallel realities, memories, and aesthetics of nostalgia.  A farmer’s milk container beckons with its dazzle, but the stiff and tranquil rhythm calls from an exhaustingly slow winter months.  The room is a memory from an era I haven’t lived. Rurally found objects carrying dormant emotions we longed to feel.

Fifty years ago, the golden age of disco was in full swing—in America.  “Disco Inferno”, released that fall, grew into the cornerstone of an entire era, fueled by the massive success of the Saturday Night Fever soundtrack. For Black and queer minorities, crippled by the Vietnam War, the oil crisis, and high unemployment, discos offered urban solace and a voice for self-expression—a liberating torch of dance in the darkness. Meanwhile in Finland, escapism happened only from the countryside to the cities.  Rural dance pavilion goers perished to heavy alcohol use and heart diseases. Reflected in the disco mirrors of the 70s was only the monoculture of Finland, not the politics or the glamour.